Murrosikä on jokaiselle nuorelle tytölle tosi jännä paikka. Itse muistan kun eilisen päivän ensimmäisen rintaliiviostosreissuni paikalliseen Seppälään äitini ja hänen ystävänsä kanssa. Häpesin silmät päästäni. Sulkeuduin pukukoppiin enkä olis millään halunnu poistua sieltä valitsemaan itselleni mieluisia liivejä. Siinä se ostosreissu meni ja liivit tuli ostettua kun pakko oli. Ajan myötä siihen tottui, kun uusia liivejä piti ostaa jatkuvasti. Rinnat kasvoivat kasvamistaan. Yläasteella kuulin olevani pumpulitissi ja kerran eräs ääliö jopa rupesi kähmimään. Nyt myöhemmin olen saanut jatkuvasti kuulla " Hei, sinä isotissityttö, tule tänne minä maksa sinulle!"- röyhkeyksiä. Myös jatkuvat selkä- ja hartiaongelmat sekä tosi kivulias jännityspäänsärky vaan vahvisti mun tahtoa päästä leikkaukseen. Niinpä eräs kaunis päivä marssin oman lääkärini puheille ja sain häneltä lähetteen Töölöön plastiikkakirurgin arvioon ja niin homma lähti pyörimään. Olen toki käynyt isoa kamppailua itseni kanssa, sillä omasta mielestäni plastiikkakirurgiaa tulee käyttää vaan tosi painavissa terveydellisissä tapauksissa ja omat motiivini ja syyni päästä leikkaukseen tuntuivat kovin pieniltä ja vaatimattomilta. Täytyy vielä mainita, että olen kristillisen kasvatuksen saanut, uudesti syntynyt kristitty, jonka mielestä Jumalan luomaan ei tulisi kajota, varsinkaan itsekkäistä syistä.

Kun kuulin syksyllä pääseväni leikkaukseen 7.1, aloin laskemaan päiviä. Itse olen suhtautunut tähän hyvin avoimesti sillä kyllä se tulee näkymään. Mielestäni on parempi puhua avoimesti, kun jälkeen päin kuulla kuiskauksia ja pohdiskeluja selän takana mahdollisesta leikkauksestani. On se kumma miten joissain tietyissä piireissä tissit ja kaikki mikä vähänkin viittaa seksuaalisuuteen on tabu. Itse olen aina hävennyt rintojani ja naisellisuuttani mutta nyt leikkauksen myötä, ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani sinut itseni kanssa ja sen kanssa joksi Jumala on mut luonut. Siksi aion ja haluan siitä kirjoittaa.