Kaksi viimeistä yötä on syystä tai toisesta mennyt liskoille. Selällään nukkuminen ei niin oo mun juttu. Tekis mieli aina nukkua kyljellään, mutta kivut on sillon ihan sietämättömät. Parantuminen on edennyt ihan kohtuu hyvin, nyt on hassut mustelmat ilmestyny kainaloihin mutta turvotus on hieman laskenu. Henkisesti voin todella paljon paremmin kun aikasemmin ja itsetunto on noussut huimasti, joten sen eteen voikin vähän kärsiä. 

 

 Operaatio tehtiin siis torstaina. Heräsin aamulla ja matkustin Jorviin, jossa ensiksi otettiin verikokeet. Pian kirurgi tuli piirtelemään viivoja ja sain kysellä vielä viime hetken asioita häneltä. Omahoitajani oli ihana, saman operaation läpi käynyt nainen, jolta sain runsaasti rohkaisua ja kannustusta. Nukutus hieman jännitti.  Onneksi anestesialääkäri oli hyvä ja asiansa osaava ja sain kanyylin laitettua ensimmäisellä kerralla. (Mulla on hieman traumoja edellisestä leikkauksesta) Pian tulikin jo uni ja sitten heräilin pikkuhiljaa uusien tissien kanssa. Särkyjä ei juurikaan ollut mikä johtui varmaan lääkityksestä. Kun ensimmäisen kerran nousin seisomaan, kiinnitin huomiota lähinnä siihen, että pitkästä aikaa näin taas omat varpaani katsoessani alaspäin. Muutenkin oli kevyt ja todella onnellinen olo. Hoitaja sanoi, että kilo oli yhteensä lähtenyt ja kaikki oli mennyt kaikinpuolin hyvin. Aika pian pääsinkin sitten jo kotiin ja torstai meni aika pitkälti nukkuessa. 

Perjantaina otettiin leveät tukiteipit pois ja näin ensimmäistä kertaa uudet rintani ja meinasin pyörtyä. Onneksi en ollut yksin kotona vaan ihana ja avulias mieheni ohjasi mut sohvalle makaamaan ja nosti jalkani ylös. En tiedä mistä pyörrytys johtui, mutta kyllä hieman säikähdin. Olen kuitenkin maailman onnellisin uusien rintojen omistaja. 

Olen tehnyt alusta asti normaaleja kotihommia tietyissä rajoissa. Eilen tyhjensin tiskikoneen ja täytin sen, astia kerrallaan. Nukuin pitkät päiväunet ja yritin syödä normaalisti. Lääkkeet rasittaa vatsaa kaikilla tavoin, joten syömiseenkin vaaditaan paljon paljon itsekuria, jotta se tulee tehtyä. Ravinto on kuitenkin hyvin olennainen osa tätä toipumista. Kävin eilen myös suihkussa pienellä avustuksella, ja ai että teki hyvää. Sain suurimman osan merkinnöistä pestyä pois. 

Viime yö oli todella vaikea. Oikean puoleinen rinta on todella kipeä tuolta kainalon seudulta ja turvotus on kova. Yöllä meinasin välillä kääntyä kyljelleni nukkumaan unohtaen täysin selällään nukkumis- pakon, mutta onneksi kipu kyllä sitten muistutti kääntymään takaisin selälleen. 

Äsken otin taas särkylääkettä ja täytyy kyllä mennä päikkäreille. Aika paljon ne väsyttää. Onneksi on sairaslomaa kuukausi niin saa nukkua kunnolla ja parantua. Kova hinku vaan olis jo päästä ostamaan uusia vaatteita ja päästä salille zumbaamaan. Täytyy vaan malttaa vielä.

Kaikista kivuista ja rajoituksista huolimatta oon ehkä maailman onnellisin!

 

- 75 I ---> 75 C tai D! :D

Murrosikä on jokaiselle nuorelle tytölle tosi jännä paikka. Itse muistan kun eilisen päivän ensimmäisen rintaliiviostosreissuni paikalliseen Seppälään äitini ja hänen ystävänsä kanssa. Häpesin silmät päästäni. Sulkeuduin pukukoppiin enkä olis millään halunnu poistua sieltä valitsemaan itselleni mieluisia liivejä. Siinä se ostosreissu meni ja liivit tuli ostettua kun pakko oli. Ajan myötä siihen tottui, kun uusia liivejä piti ostaa jatkuvasti. Rinnat kasvoivat kasvamistaan. Yläasteella kuulin olevani pumpulitissi ja kerran eräs ääliö jopa rupesi kähmimään. Nyt myöhemmin olen saanut jatkuvasti kuulla " Hei, sinä isotissityttö, tule tänne minä maksa sinulle!"- röyhkeyksiä. Myös jatkuvat selkä- ja hartiaongelmat sekä tosi kivulias jännityspäänsärky vaan vahvisti mun tahtoa päästä leikkaukseen. Niinpä eräs kaunis päivä marssin oman lääkärini puheille ja sain häneltä lähetteen Töölöön plastiikkakirurgin arvioon ja niin homma lähti pyörimään. Olen toki käynyt isoa kamppailua itseni kanssa, sillä omasta mielestäni plastiikkakirurgiaa tulee käyttää vaan tosi painavissa terveydellisissä tapauksissa ja omat motiivini ja syyni päästä leikkaukseen tuntuivat kovin pieniltä ja vaatimattomilta. Täytyy vielä mainita, että olen kristillisen kasvatuksen saanut, uudesti syntynyt kristitty, jonka mielestä Jumalan luomaan ei tulisi kajota, varsinkaan itsekkäistä syistä.

Kun kuulin syksyllä pääseväni leikkaukseen 7.1, aloin laskemaan päiviä. Itse olen suhtautunut tähän hyvin avoimesti sillä kyllä se tulee näkymään. Mielestäni on parempi puhua avoimesti, kun jälkeen päin kuulla kuiskauksia ja pohdiskeluja selän takana mahdollisesta leikkauksestani. On se kumma miten joissain tietyissä piireissä tissit ja kaikki mikä vähänkin viittaa seksuaalisuuteen on tabu. Itse olen aina hävennyt rintojani ja naisellisuuttani mutta nyt leikkauksen myötä, ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani sinut itseni kanssa ja sen kanssa joksi Jumala on mut luonut. Siksi aion ja haluan siitä kirjoittaa.